Kun elämä potkii päähän, missään ei tunnu olevan mitään järkeä, mikään ei suju eikä onnistu ja fiilis on ihan nollassa ja tekisi mieli kaivautua peiton alle odottamaan kesää, takana on pitkä työpäivä ja joka paikkaan koskee. On ihanaa tulla kotiin, kun jalkoihin pyörähtää pieniä onnellisia karvaisia tassuja. Kun lähtee pimeään, harmaaseen ja märkään säähän lenkille ja kävelee niitä tuttuja polkuja kilometri toisen jälkeen pimeässä, kun se paras ystävä, koira, tassuttelee onnellisena edellä häntä heiluen ja iloitsee kuralammikoista, vapaudesta, siitä kun onnistui varastamaan lapasen ja miten hauskaa meillä on taas yhdessä.
Koiraharrastus on aina välillä silkkaa hulluutta, koirat vie kaiken ajan, rahat, ajatukset ja koko elämän. Mutta on se sen arvoista. Minun ystäväni, minun elämäni, minun koirani. Sitä paitsi, mitä minulla olisi ilman niitä?
Hulluuteen tällaiseen
kerta kerran jälkeen mukaan meen,
eikä tässä yhtään missään
ole mitään normaaliuteen viittaavaa,
rakkaus on pesti hulluuteen..
0 kommenttia:
Lähetä kommentti