Kun olin pieni, polvenkorkuinen..

 Kun olin pieni, päätin tahtoa oman koiran. Koska asiat eivät suinkaan aina mene niinkuin kolme vuotiaana tahtoisi, sain koiran sijasta kissan, Viivin.

Sitten löytyy kuva-arkistoista ja mummon muistoista paljon juttuja siitä, miten Emmillä oli aina joko Viivi tai pehmokoira hihna päässä tai kainalossa. Viivihän kunnon kissana mukautui löllöttämään nuken vaunuissa (en ikinä tykännyt leikkiä nukeilla, mulla oli laaja valikoima pehmoeläimiä, lähinnä koiria tietysti), istumaan potkurin kyydissä ja ulkoilemaan hihnassa. Lahjoin kissaherraa kyllä aina asiaan kuuluvasti makupaloilla. Joo se oli poikakissa ja sen nimi oli Viivi. Mun mielestä Viivi on ihan poikien nimi. Tai kissojen. Vähän niinkuin tonnikalakin on kissan ruokaa tai jauheliha koiranruokaa.

Vuosien vieriessä jaksoin kuitenkin aina aktiivisesti  pyydellä koiraa. Koska lupaa ei ikinä tullut, niin ulkoilutin naapuruston koiria ja taluttelin kissaa hihnassa.. Välillä tuli jo pienenä vietettyä aikaa noiden setäni ajokoirien kanssa, mutta jonkunverran toi rajoituksia ajokoirien voimat ja vahvat vietit, eikä kovin pienellä ole voimia niitä pidellä. Karon ollessa parivuotias sain alkaa talutella sitä välillä, samaten muita silloisia koiria Sinaa (Ajo-Joukon Sina) ja Niinaa (Jarrumiehen Niina). Karosta tosin tuli nopeasti minulle se ykkönen, se on vain aina jotenkin ollut niin minun koira. En tarkalleen muista milloin Sina lähti, mutta pian sen jälkeen tuli Iitu. Iitu Irmeli tuli aika nopealla aikataululla ja vietti ensimmäisensä yönsä minun luonani kun setäni oli reissussa samaan aikaan. Iitu oli tullessaan jo puolivuotias, muttei osannu mitään eikä ollut edes sisäsiisti.. Nopeasti se kuitenkin oppi tavoille.

Karo jouluna 2004, alhaalla kurkkii Sina
vanhempia kuvia minulla ei juuri ole kun niihin aikoihin meillä ei oikein ollut kameraa..

koirista parhain kesällä 2005

Niina syksyllä 2005

Karo ja kakara Iitu

kolmikko ehti olla hetken aikaa..

 Kunnes vuoden lopussa 2005 Niina menehtyi äkillisesti syötyään kypsää kinkun luuta, joka oli ilmeisesti mennyt säleeks ja sitten repinyt suolistoa.. Tästä syystä olenkin hieman tarkka siitä että luut ovat raakoja ja silti etenkin uutuuksia syödessä kyttään koirien ruokailua. Se talvi oli todellista surujen aikaa.. Ensin meni Niina ja maaliskuussa lähti rakastakin rakkaampi kissani. Silloin elämään todella tarvittiin jotain iloa ja vihdoin, meille tuli koira. Minun oma koirani, Etenal Love, Ilona.

Jos on hinkunut omaa koiraa jostain kolme vuotiaasta, niin 13ssa vuodessa on ehtinyt olla melkoisen monta koirarotua jonka tahdon. Muistan miten mulla oli jossain vaiheessa hirmuinen hinku saada pomerian. Sittemmin vaihtoehdot olivat heiluneet welsh corgiin, shelttiin, tolleriin, labbikseen, cockerspanieliin, perhoskoiraan, bretoniin, irlanninsetteriin, suomenlapinkoiraan, australianterrieriin, belgiin, westieen jne. Welshi ei mulle ikinä tullut mieleenkään.. Kunnes sitten tuli pennun ottaminen ajankohtaiseksi ja se jostain pompahti. Käytiin katsomassa niitä (Tiitisen Katja kasvatti silloin vielä welshejä ja siellä oli pentujakin, joita käytiin katsomassa). Ne oli ihania, semmoinen oli saatava itellekin! Ja melko pian se löytyi, Luckystone's kennelissä oli palautunut yksi tyttö kasvattajalle joka etsi omaa kotia. Mentiin "katsomaan" ja sieltä löytyi minun iloni.

Ennen Iloa olin ihan ulalla kaikesta. Kuvittelin toki olevani melkoinen asiantuntija Iloa ottaessani mutta aika pian se arki iski tajuntaan.. Oli toi walesihuumori vielä siinä vaiheessa vähän kateissa, samaten kuin about kaikki muukin järki päästä. Ilon kanssa mokailtiin ja hölmöiltiin yhdessä urakalla ja oltiin ihan ulalla toisistamme, saatiin epämääräisiä neuvoja kokeneemmilta ja joskus paljon myöhemmin opittiin ymmärtämään toisiamme.

Ilo sai minut innostumaan kaikesta. Koulutuksesta, oppimisteorioista, johtajuusteorian kyseenalaistamisesta, ruokinnasta, harrastuksista, metsäilystä, koiran pienen mielen liikkeistä, kaikesta. Intouduin samaan aikaan myös entistä enemmän ajokoirien kanssa olemisesta. Ihanat pöljät luppakorvani.

Vuonna 2009 Karo sai vauvoja, vihdoinkin, olihan sitä jo aiemminkin yritetty, oltu valeraskana kauheen vakuuttavasti ja surkeesti ja nyt sit vihdoin oli Karolla ja ennenkaikkea minulla viisi pientä vauvaa hoidettavana. Ei voi muuta sanoa kuin että rakastuin noihin pieniin poikiin. Koska oli kokoajan selvää että joku niistä jää äitin rinnalle kasvamaan niin olihan siellä lempparipentuja. Mulla niitä oli 3/5. Kaksi pennuista oli tosi peruskivoja pentuja, siellä välissä, sitten oli se isoin rämäpää, pieni perkele ja herkkis. Tietysti tykkäsin eniten näistä kolmesta (Otto, Matti ja Laku).. Koska en ollut ainoa jolla ei ollut yhtälempparia ja ei Joke itsekään tiennyt kuka näistä nyt jäisi kotiin ja se oli päätetty 7viikkosena päättää mikä jää kotiin, että sais pentujen uudetkin omistajat tietää kenet saavat ja pitihän ne nimetäkin.. Nooo päädyttiin siihen että kaksi jää kotiin kasvamaan. Joke jätti Oton ja minä sain sanoo toisen. No voitte ehkä arvata kuka se oli... Laku sitä paitsi oli paljon paljon helpompi pentu (ja etenkin näin aikuisena, vaikka en oo kun kerran nähnyt Lakua, mutta sen perusteella miten Matti tahtoo antaa turpaan veljilleen hyvin innokkaasti, niin oon edelleen samaa mieltä) mitä Matti, joten sopikin hyviin lapsiperheeseen. Joskus jätkien ollessa reilut 3kk Otto suorastaan vietiin käsistä ja lähti sekin uuteen kotiin. Ja mamman Matti jäi ja on hienoin ÄIJJÄ!

Syksyllä 2009 Iitun lyhyt elämä tuli päätökseen, koira oli vasta 4-vuotias mutta sillä oli iso kasvain (liekkö useampiakin..) ja sydänvika. Ei siitä olisi ollut enää ajokoiraksi vaikka mitä olisi tehty tai lääkitty, ei se ole oikein sellaiselle koiralle jonka veri vetää metsälle.

Iitun jälkeen olin kuitenkin pitkään tyytyväinen lauman kokooonpanoon. Karo oli 8v, Ilo 3v ja Matti oli lupaava, ihana pentu. Salaa ehkä haaveilin jostain harrastuspennusta tai kainalokoirasta itselleni (hahahaha salaapa salaa) mutta en oikein tosissani tosissani kuitenkaa oo pentua ollu ottamassa. En ees tiiä mitä tahon ja no, noissa oli koiraa ihan tarpeeksi. Matin kanssa vähän innostuttiin näyttelyistä ja mätsäreistä, yritin opettaa sitä kävelee hihnassa ja muuta yksinkertaista, ja sekin oli ihan ylitsepääsemättömän vaikeeta (miehet!) ja olin just sitä mieltä että tässä on tätä koiraa kyllä ja tekemistä ihan kaksinkäsin. Sitten reilu vuos sitten miehet (Joke ja isäni siis) keksivät oikein hauskan tuuman! Ku ei hirviporukassa oo yhtää tarpeeks hyvää hirvikoiraa ni otetaa ite! No kaikki meitä lukeneet ehkä tietää miten superhyvä meidän Hilla on hirvikoirana ollu tähän asti.. Mutta siis.. olin ite tätä vastaan, iha järetön idea! Mitä me sillä ees tehää? Jämtit on iha typerä rotukin, semmosia ylimassavia karvahirviöitä (huomaa kuinka perillä olin koko rodusta, ei kiinnostanut tippaakaan!).. Eikä varmasti oteta mitäää 5kuista, ei sillä tee mitää, ei sen vanhemmat oo ees pärjänny näyttelyissä, varmaa iha holtiton ja ruma! Ei meille semmosia.

No sit ne kuitenkin lähti kattoo ja piti tietty mukaa tunkee. Siellä niitä oli, häkissä kasa jämlanteja, äiti ja tyttäret. Hillalla oli sisaruksia kaikenkaikkiaan muistaakseni 12 tai jotain muuta ihan holtitonta, tolloin vajaa 5kk niitä oli kuiteski vaa kotiin jäävä Hulda sisko plus kolme muuta siellä. :D Meidän mukana oli myös miesten tuttu, joka oli menettänyt nuoren jämptinsä vasta ja etsi nyt uutta nuorta koiraa itselleen koiraa metsästyskoiraksi ja hänelle sit lähti Hanna (joka btw on käyttövalio ja saa pian pentuja!), me oltiin Joken kanssa samoillalinjoilla että tuo näistä kolmesta tummin vois olla ihan koira. Tai itsehän olin ihan hiljaa, koska mitää jämttiä ei ees olla ottamassa, mutta hiljaa mielessäni kattelin kuitenkin, että jos joku noista ois otettava nii se ois tummin punapantainen nainen. No hetken päästä huomasin että mulla tönötti se punapantainen otus hihnan päästä ja sit pian huomasin istuvani sisällä pöydän ääressä ku miehet allekirjoitteli papereita, iskä ehotti mua ottamaan toisen puolikkaan nimiini, mut en mä mitää jämtin puolikasta itelleni riesaks tahtonut, pitäkööt ihan rauhassa koiransa, samalla mietin että on sillä ainakin kaunis nimi. Ja onhan se ihan kauniskin. Kotimatkan se ulisi takakontissa.. Tosi lupaavaa..

Niin se vaan siis tuli. Ja pian myös valloitti. Jopa Ilonan, vaikka olin ihan varma että Ilo antaa turpaan sille. Vähän vallatonhan se oli, tykkäsi purra ihmisiä (tykkää yhä, etenkin varpaista ja nenistä), ei todellakaan ollut yhteistyöhaluinen tai edes kiinnostunut minusta. Vaikka otin sen hiljaiseen huoneeseen nakkipaketin kanssa, en saanut sitä kiinnostumaan minun kanssa tekemisestä. Ulkona se tahtoi tervehtiä aivan kaikki eikä sitä todella kiinnostanut jos tarjosin makkaraa että ois mun kaa. Silti tungettiin nerokkaasti johonkin peruskurssille tottelevaisuuden maailmaan. Hilla vielä vähän aluksi lintsasi juoksujen takia ja Ilo tuurasi. Jotenkin mystisesti se kuitenkin tämän kevään mittaisen peruskurssin aikana alkoi oppia oppimaan. Sille ilmestyi kontakti, se oppi tulemaan sivulle pätevämmin kuin yksikään vanhempi koirista, se ei nolannut mua kurssilla, se ei karanut kertaakaan sen aikana(!!) vaikka olikin hetkittäin vapaana mm. luoksetuloissa ja paikallaoloissa, se antoi muiden olla  ja oli mun kanssa. Söi nakkeja niin että oli sormet verillä. Leikki muutaman kerran! Ja niin se vain pikku hiljaa valloitti.

 

ne ei tottele jokaista ajatusta eikä istu siististi rivissä pyynnöstä.
ne elää, riehuu, häslää, tekee mitää huvittaa ja minä rakastan niitä.

 Ne ovat minun koirani. 

Mutta mihin minä koiriani tarvitsen?
en vartioimaan rikkauksia,
en pelottelemaan rosvoja.

Vaan paimentamaan ajatuksiani
jotka nukkuvat koiranunta
ahomansikkaisella niityllä.

Minun elämäni koirat.