Pakkaset ovat vihdoin vähän hellittäneet.. Viikon aikana ollaan käyty useita pitkiä metsälenkkejä ja myös jäätiellä piipahdettiin yksi päivä, tyydyttiin kuitenkin melko nopeasti kääntymään takaisin ja käveltiin metsäteitä sitten, kun jäällä oli niin viiltävän kylmä tuuli. Tänään lenkkeiltiin Kaisun ja Rexin kanssa pitkä lenkki, mulla oli mukana pelkkä Hilla. Harvoin käyn vain yhden koiran kanssa pitempiä lenkkejä, meidän kahden keskeiset lenkit koirien kanssa tuppaavat olemaan sitä, että kerrataan miten hihnassa kuuluikaan kävellä tai mitenkä ne toiset koirat ohitetiinkaan. Mutta kylläpä Hilla oli hirmuisen kiva lenkkikaveri näin yksinään. Se ohitti kaikkia siistejä juttuja (kuten linja-auto, peräkärry tai pihassa haukkunut koira) tosi hienosti kontaktia hakien kun mulla oli aikaa palkata sitä kunnolla. Normaalisti riittää että tekee vähän sinne päin, eli mua ei saa kiskoa kumoon tai pitää mitään mölinää, mutta muuten saa kyylätä rauhassa.... Ja miten helppoa ulkoilu onkaan kun ei ole hihnat ristissä! Pitäisi ehdottomasti lenkkeillä enemmän koirien kanssa yksinään. Mutta ku en ikinä raahi lähtee lenkille ja jättää muita katsoo mua syyttävästi jos en oo satavarma et kaikki saa tarpeeks huomioo osakseen.
Hilla ei ollut ainoo joka sai erityishuomioo. Matin kanssa oltiin näyttelytreeneissä! Oltiin hallissa tunti, jonka aikana treenattiin muutamasti näyttelyjuttuja ja suurinosa ajasta harjoilteltiin kontaktin ottamista, ei välitetty muista ja oltiin vain me kaksi ja muistutin vielä että minä päätän vauhdin. Kun mentiin hallille Matti oli keesi pystyssä ja syvä ärinä kuului jostain syvältä. Hän kuvitteli olevansa valtias. Maanpinnalle pudotuksen jälkeen käytiin vähän kävelemässä ja sit halliin. Kova poika oli vähän hämillään että missä me ollaan, apuaa. Ekat yritykset juostessa se hinasi mua perässään eikä yhteistyöstä ollut tietoakaan ja oli ihan kamala ajatus että vieras täti hiplaisi häntä. Hän ei oo mikää näyttelypuudeli, Matti on Mies. Puolisen tuntia annoin esiintymisajatusten olla, heittelin hienosta kontaktista nakkia, kävelin pieniä ympyröitä epämääräisesti ja hilasin koiraa perässä ja sit uus yritys. Ja mitäs ihmettä! Sehän osaa taas juosta, sehän esiintyy! Oho ja hups vaan. Hipelöidäkin saa, jopa herra herkkätassun jaloista. Toisaalta mitä voin odottaa. Jos en ole treenannut näyttelyjuttuja kuin viime elokuussa, jolloin piipahdettiin näyttelyissä, niin miten edes olettaa että se koira toimisi samantien.. Eteenkään vieraassa hallissa jossa on äänekäs ilmastointi(?)laite. Mut tsiisus miten siisti ravi sillä on!
Jos joku ei vielä siis arvannut niin mä oon alkanut suunnitella näyttelyihin ilmottamista! Vähän on ongelmia päättää että mihinkä (miksi niin harvoin missään kohtuu lähellä on ryhmiksiä, joissa on ajokit sekä jämyt, ja mielellään vielä edes jotkut kohtuu järkevät tuomaritkin) mutta eiköhän me tässä kevään aikana johonkin ehditä tuomareita ihastuttamaan. Sitä ennen riittää tekemistä Matin ja minun yhteistön kanssa ja Hillaan pitäisi saada draivia, ettei se näyttäisi vanhalta lehmältä heti kun sille laittaa näyttelyhihnan. Auttaisikohan uusi näyttelyhihna piristämään sitä?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti